maanantai 24. lokakuuta 2011

Tais olla pelimies!!!

Eilinen päivä tuntui aamusta asti jotenki kummalliselta ja ei tuntunut selkeytyvän loppupäivästäkään ollenkaan! Johtuu varmaan siitä et aamu käynnityi todella lennokkaasti heti herättyä, mummu ja vaari päättivät tulla yllätys visiitille! He olivat juuri tulleet Porista ja matkalla mökille, pysähtyivät ohikulkiessaan poikkeamaan katsomaan meidän koiraa, jota eivät vielä olleet kertaakaan nähneet. Mukana heillä oli tietysti oma ihana Elroy, joka on saksanpaimenkoira, iältään samaa luokkaa kuin tuo meidän Sara. Elroy vain on monta kertaa isompi ja uroskoira.
Aamu meni siinä sit koirien tutustuessa toisiinsa, mikä ei ollut maailman helpoin tehtävä. Yhdistettynä meidän koiran ADHD ilmiön ja Elroyn sähäkän luonteen, tapaaminen oli varauksellista. Vaikka koirat ottivat muutaman kerran yhteen , niistä kuitenkin näki, että ne olivat todella innoissaan ja kummallakaan ei kuitenkaan ollut agressiivisia eleitä, vaikka yhteenotot näyttävätkin ihmisen silmään todella hurjilta. Koirat vain luonnostaan kokeilevat heti alkuunsa et kumpi on ns."ylempi arvoisempi". Mutta molempien koirien leikkisä asento ja häntien heiluttelu paljasti kuitenkin, etteivät ne vihamielisiä olleet toisiaan kohtaan. Meilläkin, kun tuossa Sarassa on kahden vahvan koirarodun saksanpaimenkoiran ja rottwailerin luonteet yhdistettynä samaan pakettiin, tuloksena on erittäin vahva luonteinen koira, joka ei heti alistu ihan mihin vain. Ihmisiä kohtaan koiramme on arka, johtuen sen melko vaikeasta menneisyydestään. Vuoden vanhaksi asti se on ollut kuulemma jollain mihellä, joka on pahoinpidellyt sitä todella paljon, ja ennen meidän perheeseen tuloa Sara on ollu vanhemmalla naisihmisellä, joka valitettavasti menehtyi kesällä. Edellisen omistajan luona se asui kerrostalossa, jossa se sai harvoin liikuntaa, johtuen naisen huonosta kunnosta ja terveyden tilasta ja lisäksi nainen oli kuulemma pitänyt sillä päivät pitkät kuonokoppaa, estäen koiran haukkumisen, ja valitettavasti myös samalla sen juomisen ja syömisen päivän aikana, jolloin nainen oli töissä ja jätti koiran yksin kotiin. Sarasta kuulimme sitten monen mutkan kautta, se olisi muuten kohdannut eläinlääkärin piikin lopullisen kohtalon, ellemme me olisi sitä pelastaneet.
Siinä se tyytyväisenä makoilee keskellä vesilätäkköä.
Tosiaan ihmisiä kohtaan koiramme on arka, muttei agressiivinen. Se vaatii omaa tilaa tutustua rauhassa uusiin ihmisiin, paremmin siihen saa kontaktin, kun ei kiinnitä siihen mitään huomiota, vaan antaa sen tulla ensin luokse! Meitäkin se on alkanut melko hyvin tottelemaan, vaikkei se meillä ole ollut kovinkaan kauaa. Tietty on jotain pieniä hankaluuksia ollut, kuten ruoka. Se tuntuu koiralle olevan henki ja elämä. Se söis varmaan kaikki maailman ruuat, jos vain saisi. Ollaan jouduttu olemaan tiukkoja keittiö säännöistä, ettei ruokapöytään tulla kyttäämään. Vanhemman naisen luona se oletettavasti on saanut pöydästä kaikki maailman herkut mitä vaan kuvitella saattaa. Ja jos erehdyt jättämään pöydälle ruokaa kun käy pihalla viemässä roskat tai hakemassa postin, voi olla varma, että ruuat on mennyt muutamassa sekunnissa parempiin suihin. Mutta aina ollaan tiukkoina toruttu kaikista pahoista teoista, ja usein koira kyllä on alistunut ja selvästi ollut häpeissään tekemistään jutuista.

Mummin ja vaarin pikaisen käymisen jälkeen, aloimme siivoamaan pihavarastoa, jotta saisimme mahtumaan Jarin äidiltä tulleet autotalli tavarat, kesärenkaat ja kaikki muutkin säilytettävät tavarat suojaan samaan paikkaan. Siinä meillä menikin melkein koko iltapäivä. Löysimme vanhasta varastosta mitä ihmeellisimpiä tavaroita. Mm. vanhoja ruosteisia hetekka sänkyjä, vettyneitä kattopaneeleita, hiiren syömiä peitteitä ja paljon muuta pölyistä käyttökelvotonta tavaraa. Kun saimme varaston urakoitua valmiiksi päätimme palkita itsemme pitkästä aikaa paikallisella kebabilla.

Päästyämme paikanpäälle tilasimme ruokamme ja jäimme odottelemaan ruokiamme. Hetken juteltuamme pöytämme luo asteli arviolta 30 vuotias mies tärisevänä ja lievästi sanottuna räjähtäneen näköisenä. Hän kysyi, että olisiko meillä lainata hänelle muutamaa euroa, ja selitti pärjäävänsä sillä loppupäivän. Luulimme miehen olevan menettäneensä rahansa ja kysyvän ruokaa varten tai bussimatkaa varten, jotta pääsisi jonnekkin loppupäiväksi. Hyvä uskoisina ihmisinä katsoimme kukkaroon ja olihan siellä yksi kahden euron kolikko, joka oli aika harvinaista sillä maksamme molemmat yleensä pankkikorteilla ostoksemme, joten käteistä todella harvoin meillä on. Mies kiitteli tärisevänä ja poistui pöydästämme, mutta ulos menemisen sijaan mies menikin pelikoneelle ja laittoi sinne meidän hyvää hyvyyttämme lainatun kolikon. Hetken aikaa katseltuani sitä touhua suu auki, yllätyksekseni mies tuli uudestaan pöytämme luo entistäkin tärisevämpänä, tuskan hiki otsalla, pyytämään lisää rahaa. Sanoimme ettei meillä ole enempää kolikoita, mutta mies tivasi katsomaan paremmin kukkarot ja sanoi haluavansa vaikka 5 euroa, että maksaisi kyllä takaisin. JOO VARMAAN!!! =D Minäkin jo hieman hermostuneena tuiskaisin miehelle, että "ei vain ole, kun ei käytetä käteistä, että sori nyt vaan". Sitten mies lähti tärisevänä pois ja tiuskaisi, että ei sit mitään.
Jahka järkytykseltä selvittiin, aloimme nauramaan ja pohdimme, että olisi pitäny huikata miehelle "et olisi tuplannut"...Siinä kunnossa mies tuskin olisi ymmärtänyt huumoria. Meitä molempia järkytti se, miten joku voi päästää itsensä tuohon kuntoon pelikoneen takia, aivan järkyttävää!!!  Edes huumeriippuvaiset ja alkoholistit ei oo näyttäny tolta mitä toi mies oli... iha sairasta!!! Mite joku voi olla noin pelikone riippuvainen, että aivan tärisee ja pelaa kaikki omaisuutensa ja alentuu vielä kinuamaan ventovierailta kolikoita. En ymmärrä. Itseäni hävettää jo ajatuskin, jos edes joutuisi pyytämään omilta sukulaisilta rahaa lainaksi elämiseen, saati sitten tollaseen asiaan!  Mieluummin sitä nipistää omista turhista menoista, että pärjää, tai muuttaa vaikka veneen alle, kun kinuaa muilta rahaa! Että sellainen pelimies meillä tuli vastaan eväshaku reissulla!=D huh huh mikä päivä..

keskiviikko 19. lokakuuta 2011

Uniikkia...

Olen puhunut aikaisemmin siitä, että pidän vaatteiden suunnittelusta ja tekemisestä! Käsityötaitoni tosin eivät ole mitään kympin luokkaa, mutta aina olen kuitenkin sitkeästi yrittänyt saada jonkinlaista valmiiksi. Suurin osa ajasta minulla menee siihen, että joudun purkamaan aina sitä mukaan kun olen jotain saanut valmiiksi. Tällä hetkellä työnalla on pitkä haltia tyylinen villatakki, saa nähdä valmistuuko se ikinä, mutta laitan siitä kyllä heti tänne sit kuvan jos sellainen ihme tapahtuu, että se tämän vuosituhannen puolella valmistuu!:D 
Tässä on kuva ensimäisestä ja vielä ainoasta fleece hupparista, jonka olen tehnyt. Kuvat eivät ole maailman edustavimpia, mutta kyl niistä vähän mallia näkee millainen paita on. Hihoihin tein nyörityksen sekä huppuun myös... Olen muokannut ohjetta moneen kertaan ja hupun suunnittelin itse ja sen kyllä huomaa!!:D On ollut vaikeaa löytää suoraan sopivaa kaavaa lehdistä, olen itse vähän ottanut mallia sieltä sun täältä ja koonnut tuollaisen kyhäelmän! Ei vaan mennyt kauaakaan kun olin juuri saanut tämän valmiiksi, EMP;n vaate kuvastoon oli tullut samantyylisiä huppareita samanlaisilla nyörityksillä! Ja minä kun kuvittelin tekeväni jotain uniikkia!:D Näitä sattuu!



Yläosa taitaa olla ihan ensinmäisiä vaatteita mitä olen milloinkaan saanut kokonaan valmiiksi! Suuresta Käsityö lehdestä olen tuon ohjeen onkinut. Päälle tuli pitsi kangas ja alle tuli punainen satiinikangas joka mielestäni kivasti kuultaa läpi tuosta...Kaulalle tuleva kiinnitys kaistale on hakasilla kiinni. Hame joka minulla tuossa on päällä, on viimeisin valmistunut työ, sen suunnittelin itse alusta asti, jopa kaavat! Ja tuosta mekosta äitini ihanasti sanoi, että olen opetellut ompelemaan suoraan!:D Kyllä se siitä, kun tarpeeksi harjoittelee!!!

maanantai 3. lokakuuta 2011

My Story, My Life...

Ajattelin näin alkuunsa kertoa tarinan itsestäni...Siitä millainen olen ja mitkä asiat ovat lähinnä sydäntäni.

Eli olen 1988 vuonna syntynyt tytön tyllerö nimeltä Tiina. Asun yhdessä kihlattuni Jarin kanssa Sastamalan alueella. Mukanamme täällä asuu meidän rakkaat lemmikkimme 5 vuotias sekarotuinen Sara koira, 4 vuotias leijonanharjaskani Nipa ja lisäksi meillä on akvaario, jossa on kaloja ja rapuja. Olen ammatiltani suurtalouskokki ja leipuri-kondiittori ja tämän hetkinen työllistymis tilanteeni on työtön, kuten olen jo aikasemmassa tekstissäni jo kertaalleen maininnut!
Luonteeltani olen hieman ujo, mutta kun tutustun ihmisiin niin tulen yleensä kaikkien kanssa hyvin toimeen! Osaan hankkiutua tahtomattani myös moniin vaikeuksiin ja tuntuu, että minussa on välillä oikein joku ongelma ja tapaturma magneetti!!! Ja siitä haluaisin eroon... Olen kuitenki sisimmässäni tyttö joka rakastaa rauhallisuutta, turvallisuuden tunnetta, läheisten läsnä oloa ja omaa tilaa!

Ujoudesta pääsemme aiheeseen, joka on minulle hyvin henkilökohtainen...Syy miksi minusta on tullut vetäytyvä ja ujo johtuu lapsuudestani, joka oli täynnä koulukiusausta. Minulla on nimittäin ominaisuus mikä herättää edelleenkin joka puolella oudoksuntaa, kymyksiä ja tuijottelua...Ääneni joka on poikkeuksellisen käheä ja matala naiseksi. Kaikille jotka ovat joskus ihmetelleet ja niille jotka joskus tulevaisuudessa ehkä asiaa ihmettelevät, tiedoksi minulla on synnynnäinen henkitorven ahtauma, joka on leikattu alta vuoden vanhana! Minulla ei siis ole kasvainta, syöpää yms...Enkä ole millään muotoa kehitysvammainen!!!
Olen siis saanut asiasta kuulla jokseenkin muutamaan otteeseen... Lapsena kun toisen erilaisuutta ei olla osattu ottaa mitenkään positiivisesti, vaan on hyökätty koko luokan ja koko koulun voimin pienen erilaisen tytön kimppuun, haukkumalla, nimittelemällä mitä kamalimmilla nimillä, hyljeksitty leikeistä pois yms...tapoja on niin miljoonia ja lapset osaavat olla toisilleen uskomattoman julmia! Ja kun pääsi vihdoinkin yläaste ikään, toivoi se pieni tyttö, että asiat muuttuisivat uusien kavereiden ja uuden ympäristön myötä. Mutta eihän ne asiat ny aivan niin tietenkään menneet... Saman helvetin sitä sai käydä läpi silloinkin! Bussi matkat koulusta kotiin, haukkumisien säestelemänä ja penkin selkänojaan potkimisien... siinä vaiheessa alkoi mennä usko ihmisiin...Kukaan ei tullut puolustamaan ja ystävät jotka muuten olivat tukenani, käänsivät usein selkänsä tapahtumille mitä heidän nenänsä edessä tapahtui päivittäin...Mutta en voi heitäkään syyttää asiasta täysin! siihen aikaan paineet suosittuina olemisesta olivat niin suuret,ettei kukana uskaltanut muuta tehdä kuin katsoa vierestä, pelkäen samalla joutuvansa itse kiusatuiksi!
Ammatti kouluun mentäessä alkoi elämä muuttua siedettävämmäksi, uudet ihmiset jotka ottivat minut yllättävän positiivisesti vastaan ja lisäksi alkava seurustelu ja tutustuminen nykyiseen kihlattuuni Jariin toivat vihdoinki kaivattua piristystä elämääni!

Jarin kanssa olemme seurustelleet ennen nyky tilannetta 3 kertaa! ja se on aika paljon se, mutta osa syy välirikkoihin oli minun pelot ja epäilykset toista kohtaan, en meinannut uskoa et joku haluaa siinä oikeasti olla vierelläni ja välittää vikoineen päivineen, joten ahdistuneena toisen läheisyydestä jouduimme tekemään päätöksia laittaa suhde jäähylle. Mutta kuten näkee olemme aina palanneet toistemme luo uudestaan ja uudestaan ja nyt sitä on vihdoinkin tajuttava et se toinen on siinä aina surullisina ja iloisinakin hetkinä, eikä ole lähdössä pois pienimmistäkään ongelmista!
Välillä tietysti menneisyyden haamut kummittelee mielessä ja on ollut kausia jolloin olen ollut syvästi masentunut, mutta niistä on tähän asti onneksi selvitty ja voi taas pikkuhiljaa alkaa luottamaan läheisten tukeen!:) suurin kiitos kuuluu miehelleni joka on kärsivällisesti jaksanut olla vierellä pahimpina hetkinä jotka on meinannut välillä karata käsistä rankemman kautta!

Enkä halua tällä kerjätä mitään erityis huomiota, helpottaa vain välillä itse kertoa ääneen myös niistä kipeimmistäkin asioista, ja ehkä ihmiset ymmärtäisivät minua paremmin kun tietävät taustaani! Olen meinaan huomannut välillä ihmisten käyttyäytyvän kohtaani erilailla ennen ja jälkeen sen tiedon miksi minä olen tälläinen kuin olen!!!
Mutta se niistä ikävistä asioista!

Rakastan suunnitella itse vaatteita ja olen muutamia vaatekappaleita jo toteuttanutkin! Ja tällä hetkellä työnalla on pitkä helmainen haltia takki jonka toteutan kutoen! Lisäksi olen aikasemmin tehnyt itselleni fleece hupparin, gootti henkisen hameen ja korsetti topin! lisäksi olen välillä tuunaillu jo olemassa olevia vaatteitani ylimääräisillä vetoketjuilla, hakaneuloilla ja hihamerkeillä! Käsityötaitoni on ollut pienestä asti asteikolla 4-10 alle 6 luokkaa... Käsityötunnit on menny koulussa lähinnä purkaessa kaikkee minkä vähänki olen saanut valmiiksi ja kapinoidessa opettajaa vastaan joka ei tuntunut ymmärtävän ettei kaikki yksinkertaisesti olleet luonnonlahjakkuuksia heti kaikessa! Muunmuassa kun toisille annettiin tehtäväksi tehdä pipot niin minulle ja lapsuuden ystävälleni Heidille sanottiin et me teemme ainoastaan pääpannat!:D että sillä lailla!!! Mutta ikävät käsityötuntien turhautumiset ovat vaan saanut lisä kipinää oppettelemaan myöhemmin ompelemaan yms. entistä sisukkaammin! Äitinikin kauniisti joskus tässä kehui yhtä hamettani sanoilla "sähän olet oppinut ompelemaan melkein suoraan!"=D siinä ei voinu ku taas nauraa! ja tottahan ne oli joka sana!

Lisäksi kiinnostuksen kohteina minulla on leffojen keräily, ja kokoelmaani sisältyy noin 300 elokuvaa! Kategorioina pääsääntöisesti kauhu, fantasia, anime ja piirrettyjä! Rajallisen vapaa-ajan takia niitä ei hirveän usein ole keritty katselemaan, mutta ehkä sit vanhana kiikkustuolissa on aikaa!
Leipominen on myös lähellä sydäntä. Rakastan soveltaa erilaisia ohjeita ja kokeilla erilaisia juttuja! harvoin tykkään tehdä samanlaista kakkuja montaa kertaa.
Piirtäminen on ollut myös pakotie kaikissa arkisissa ongelmissa, niihin on tullut purettua kaikki ongelmat ja asiat jotka mielesä painaa...
Sellainen pieni tieto pläjäys taas minusta... en tiedä lukeeko näitä ikinä kukaan ja kiinnostaako ketään, mutta tällä kirjoittamisella on ihme ja kumma, mieltä keventävä vaikutus!=) ja jos joku näitä lukee ja jotain ajatuksia tulee niin kehoittaisin niitä kommentoimaan rohkeasti!